Toinen

Vesikourussa räystään reunassa on ahdas paikka kasvaa. On kuin pysyttelisi kalliolla ilman humusta. Pinnistän voimani ja äkistän juuria myöten venyäkseni vaaksan verran. Ponnistus saa kaarnani halkeilemaan ja pituuden sijaan oksan kärjestä pullistuukin pisara mahlaa. Se kasvaa, vihertyy ja muuttuu lehdeksi. Pian oksistossani alkaa näkyä kymmenittäin hiirenkorvia. Se ensimmäinen lehti haarautuu kahdeksi, lepattaa tuulessa kuin linnun siivet ja lehahtaa kyyhkysenä ilmaan. Sen sijaan että se lentäisi toiseen puuhun se tössähtää alas kuin harakka, ja harakka se on. Se nappaa nokkaansa oksia alkaa keräillä kuivia kahkuroita ja järjestää niitä. Ne ovat kuitenkin liian painavia tai ei, ne ovat maassa kiinni, ne ovat juuriani.

Valkea pukee

Tulihan se lumi vihdoinkin. Inhoan tammikuita jolloin maa on paljas ja roudaton. Sellainen on kuin yrittäisi nukkua ilman peittoa. On tämä myös tyylikysymys: valkoinen matto sopii rungolleni. Nyt tuntuu turvalliselta, kuin liukuisin piiloon maiseman valkeaan varjoon.

Kasvupotentiaalia keskitalvella?

Toimettomuus käy vähitellen norkon päälle. Ruoho vihertää, vesi kostuttaa juuria ja päiväkin on taas pidempi. Muuttuvissa olosuhteissa on osattava tarttua mahdollisuuksiin. Mitä jos pistäisin silmut alulle jo nyt?

Matalan taivaan alla

Tänäkin aamuna tihuttelee vettä. Pilveä on ohuelti, ja kohtalainen tuuli ajaa mattoa pohjoiseen. Kukaan ei ole kerännyt toissaviikkoisia oksia nurmikolta, eikä kissaakaan näkynyt tänä aamuna. Tekisi mieleni herätä, mutta eihän siinä ole järkeä tammikuussa.